”Lehtirotat palvoo sua kun pääset pinnalle/ ja ihmiset palvoo sua kun hymyilet rotille”
Noi lauseet on yhdestä Nollien ekoista omista biiseistä,nimeltään siis Lehtirotat. Siitä on yks rupinen livepätkä tallentuneena kasetille. Biisi on äänitetty 1979 Annantalon keikalta jossa soitimme päiväkoti-ikäisille muksuille ja heidän valvojilleen syystä jota emme tiedä vieläkään. Sorry jos olit lapsena Nollien keikalla ja sait sieltä kuulovaurion.
Tässä se mitä siitä keikasta ja biisistä on jäänyt talteen.Alussa kuuluu kun kesken keikan hoitotädit pyytää meitä kahville ja mehän tottakai mentiin.Pullaakin taisi olla tarjolla.
Oikeastaanhan mun piti kirjoittaa näistä punklehdistä elikkäs zineistä ja siitä mitä ne kirjoitti meistä. Voisi sanoa että mediajulkisuus oli ihan samalla levelillä kuin nykyäänkin. Paitsi silloin oli pari kaveria jotka duunasi omia lehtiään ja ne teki pari haastattelua kukin. Mikään niistä punklehdistä ei ollut tämä:
Oli oikein kuumottavaa lukea noita Hilse lehtiä ja hiffata että eri puolella Suomea oli muitakin tyyppejä jotka oli ihan yhtä innoissaan punkista kuin mekin. Vandaaleista sen verran että tapasin Vesa Häklin keväällä Tallinnassa ja siteerasin sujuvasti humalatilasta huolimatta tai juuri siitä johtuen Vesalle ”Sporttipoika” ja ”Vastuu on kahdenkeskeinen asia” biisien sanoja.Vesa ei ollut kovin otettu mutta suostui silti kaverikuvaan kanssani.Kiitos sinne lahden toiselle puolelle!
Tässä olis pätkä Niinirannan Mikan Huomio lehdestä Nollat haastattelua,teksti on ”jännällä” ja ”luovalla” tavalla kirjoitettu eri suuntiin joten käännä Maccookkia jos pää ei taivu. Hare Om, Mika !
Sellaista lätinää.Paikalla Sklibassa tuota tehdessä oli myös Vileniuksen Heikki ja tottakai Heikin Propaganda lehteen päätyi myöhemmin myös tällainen… performanssi:
Tapsa Pelttari Munkasta duunasi kanssa omaa lehteään ja siinä oli juttua punkin ulkopuoleltakin, esmes juttua Suomiheavyn pioneerista, Kuusniemen Kimmon Sarcofagus bändistä. Nollien juttu näytti tältä:
Niin,Jore teki myös omaa lehteään SidVisiota, kaks numeroa taisi ilmestyä.Niissä ei sentään ollut Nollien haastattelua.Cläkistä kyllä oli juttu.
Noita punklehtiähän ilmestyi silloin ihan helvetisti,juttu taisi mennä niin että jos et soittanut bändissä niin sitten tehtiin omaa lehteä.Suurin osa oli ihan paskaa mutta ei se mitään,kunhan tehtiin. Joistain tyypeistä tuli ihan ”oikeita” kirjoittajiakin. Nythän kenenkään ei tarvitse kirjoitella yhtikäs mitään kun meillä on Nelonen ja Alma.
Pulunhuijaus oli tyly zine,Jorekin kirjoitti siihen Tiqun ja Jaskan ohella.
NollaNollaNolla soitti vähän aikaa sitten Helsingin Esplanadinpuiston lavalla keikan .
Helsingin kaupunki on kesäisin järjestänyt keikkoja ja sallinut erilaisten esittäjien ilmaista itseään Espan lavalla jo ties mistä asti. Mukava perinne ja ilmaista iloa sekä asukkaille että turisteille. Nollilla ei silloin (kaan) noita keikkoja ollut liiaksi asti ja käytimme kaikki mahdolliset tilaisuudet päästä soittamaan punk rockia ihan kenelle tahansa. Siksi päädyimmekin esimerkiksi kerran soittamaan Annantaloon päiväkoti-ikäisille lapsille ja kerran soitimme stadilaisten lääkärien viinahuuruisissa pikkujouluissa. Niistä ehkä myöhemmin joskus enemmän, ne oli aika absurdeja tilanteita kummatkin.
Päästäkseen esiintymään tälle legendaariselle kaupunkiestradille piti artistin lähettää kasetilla näyte omasta osaamisestaan. Tietenkin vain siinä tapauksessa jos poppoo ei ollut Kaupungin Päättäville Viranomaisille entuudestaan tuttu. En kyllä nyt muista mitä siinä meidän kasetilla oli. Cläk yhtyehän eli mun ja Haban toinen bändi hoiti oman keikkansa lähettämällä kasetillisen Pelle Miljoonan musiikkia ja täydestä meni. Että kiitos vaan Pelle ja kumppanit siitä keikasta.
Make,Ykä,Jore,Haba ja Pete soittaa ja laulaa.Pari punk henkilöä ja sekomummo joraa ,nuoriso katsoo kameraan.
Vähän ennen keikkapäivää joka oli siis torstai 2.7. havahduimme siihen että meillä ei ollut itse asiassa mitään kuljetusvälinettä jolla viedä rummut,kitarat ja styrkkarit paikalle.Sitten reippaina poikaoletettuina päätimme kantaa kaiken Korkeavuorenkadun musakellarista Espalle. Matkaahan olisi vain pari korttelia. Jore pyysi pari kaveria avuksi ja Pasi Panda Nikander (Musta Paraati) ja Timo Eno (Lama) tulivatkin apuun. ISO KIITOS JÄTKÄT ! Se oli aika lämmin päivä mutta nuoruuden innolla raahasimme vaatimattomat soittokamamme puistoon.Laulukamat löytyi kaupungin puolesta ja meillä ei sellaisia olisi ollutkaan.
Settilista koostui Oodeja Simasuille ep:n biiseistä,muutamasta vanhemmasta ja yhdestä coverbiisistä. Se oli Dischargen Tomorrow Belongs to Us suomeksi vedettynä: ”Trai trai trallallei,huominen kuuluu meille !” Biisejä oli noin puoleksi tunniksi,enempää ei oltais vedetty vaikka joku olisi pyytänytkin. Sitten keikan lopussa yksi paikalla ollut väkevästi päihtynyt mies oletettu henkilö saapasteli lavalle ja alkoi sössöttämään Jorelle jotain.En tiedä halusiko se että lopettaisimme vai että soittaisimme lisää,tokkopa kaveri tiesi itsekään. No sitten se idioottioletettu haettiin paikalla olleiden punk henkilöiden toimesta pois ja tyyppi alkoi heti lavalta päästyään hakea otteluasentoa voimien ja taistelutaitojen mittaamista varten.
Lentopallomailojen tarkistus menossa.Jore katselee tuloksia,Ykä purkaa lavalla kannuja ja Haba ja Pete tsiigailevat tsirbuja.
Se ottelu päättyi aika nopeasti koska siihen aikaan ei potkittu maassa makaavia. Kaveri käveli omin jaloin tiehensä ja kaikki oli ohi ihan yhtä nopeasti kuin kaikki oli alkanutkin mutta oletettavasti vastapäätä olleen Ravintola Kappelin taholta oli soitettu kyybelit paikalle. Partio saapui tuotapikaa ja konstaapelit tulivat lavalle sanomaan että se punkin veivaaminen loppui nyt tähän. Se sopi ihan hyvin koska olimme soittaneet jo koko keikan.
Roudasimme romut takaisin Skilbaan ja menimme omille teillemme.Seuraavana päivänä hämmästyimme kun Ilta Sanomissa oli maininta keikasta.No joo, jotainhan lehden piti keksiä kirjoitettavaa kun oli punkkareita,tappelua ja poliiseja havaittu kaupungilla.
Loppuepisodi:
Jorella oli tuohon aikaan aika hankala suhde omaan faijaansa tai pikemminkin: Kumpikaan ei alkuunkaan ymmärtänyt toistaan.Veikko oli aktiivinen mielipidekirjoittaja ja hänen kirjoituksiaan oli aika usein julkaistuna lehdissä.
Esimerkiksi tämä:
Aika painavaa asiaa, vai mitä ?
Kuitenkin huomasin jälkeenpäin että Joren isä oli kaikesta huolimatta ollut katsomassa poikaansa esintymässä ja oli ilmeisestikin tuntenut iloa ja ylpeyttä jälkikasvustaan koska muutaman päivän kuluttua Iltsikassa oli tällainen kirjoitus:
Hyvää kesää kaikille!
Make
Kirjoittaja on Helsingissä syntynyt entinen kilpa-autoilija
”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla” on mun mielestä
ärsyttävän selitykset nitistävä sanonta. Se on huomautus niille, joiden piti
tehdä jotain, mutta jotka jostain syystä jättivät jutut tekemättä.
Murheellisempi muistutus se on niille, joilla oli yritystä, mutta jutut vaan
menivät jotenkin eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Sitten on tietysti se, että
on aikeita, jotka joskus ovat olleet ihan päteviä, mutta aika ja maailma ovat
ottaneet ohjat. No, surullista tietenkin on se, jos mikään ei näytä
lähimainkaan siltä, miltä sen on joskus kuvitellut näyttävän. Tossa lähtökohta
lyriikkapakettiin.
Mukaan Maken sävellyksen operointiin saatiin taas Kääriäinen kiippareihin ja lopun hoilausta ennen sain livautettua mukaan virkkeen, jossa on viittaus Cheekiin ja Kenellekellot soivat –romaaniin.
Biisistä tehtiin myös video, joka jotenkin prosessina oli erittäin ihastuttava. Siihen saatiin mukaan paljon jengiä ja Toni kuvasi ja ohjasi sen. Ideointi oli hauskaa ja kuvaukset olivat hauskoja. Mukaan tuli kaikkien muiden mahtavien tyyppien lisäksi mun suosikki-ihmiseni tällä planeetalla, tyttäreni Vita.
Ei tää kaikki oleminen ole ihan kiville mennyt, kun tällasia juttuja saa tehdä.
also spracht Klade
Tää oli mun yritykseni tehdä Oi ! biisi ja sehän epäonnistui totaalisesti kun tässä on reippaasti yli sen neljä sointua mitä tyypillisessä Oi! biisissä yleensä on. Tästä laulusta me oltiin sen verran innoissamme että me päätettiin tehdä video siitä- meidän ensimmäinen ever.
Ohjaajaksi pyysimme Kinnusen Tonia joka me tunnettiin Loistava Polku ja LasKalmas yhtyeiden kitaristina ja me tiedettiin että Toni osaa kitaran soiton ohella sekä kuvauksen että editoinnin suvereenisti. Videon kässäri creattiin keskioluen tukemana treenikämpällä. Sitten kun kaikki hassunhauskat twerkkaus ja muut ”hyvät ” ideat oli saatu pois naureskeltua niin toi Suomen Punk Konserni Oy /Finlands Bunk Ab :hen duuniin menevän tyypin tarina alkoi hahmottua. Budjetti oli tietenkin olematon, kaikki mukaan pyydetyt ihmiset oli mukana talkoopohjalta,teki hommansa pyyteettömästi ja hoiti kuteita ja rekvisiittaa jne. omilla rahoillaan ja siitä ihan valtava
KIITOS KAIKILLE VIDEOSSA MUKANA OLLEILLE.
Kuvauksia tehtiin treenikämpällä,kaupungilla ja yhdessä toimistossa. Kaikilla oli hauskaa ja oltiin ja ollaan edelleen tosi tyytyväisiä lopputulokseen. Sitten tietysti ajattelimme että levy-yhtiö promoaa tätä ihan kyrpänä ja kaikki mediat kirjoittaa siitä.
Lähdettiin Hyvän ystäväni Erikin kanssa Madridiin syysretkelle. Päätimme altistaa itsemme härkätaistelulle, espanjalaisten metelöinnille ja Pradon taidemuseon annille. Pradon suhteen tavoitteena oli lähinnä nähdä livenä Hieronymus Boschin isot duunit. Pitkästä viikonlopusta tulikin mieletön tihentymä, joka monitasoisena kokemuksena jämähti lähtemättömästi mieleen.
Paksujen sikareiden pröyhyttely auttoi selviytymään härkien tappamisesta. Yksi sankarihärkä jopa sai pitää henkensä. Ihmisteurastukseltakaan ei säästytty. Pradossa Boschin rinnalle ja ohi kirivät mm. van der Weyden ja Velázquez.
Yksi jo painokuvista tuttu kuva jäi kuitenkin mieleen vaikuttavimpana maalauksena koko retkeltä. Aikoinaan taiteilijan keittiöstä museoon löydetty Goyan Saturnus syö poikansa kiinnittyi takaraivoon kummittelemaan.
Kasvuponnistuksien keskellä luin Runar Schildtin kertomuksia, joista osa sijoittui viime vuosisadan alun Helsinkiin. Boogie oli täynnä vaaraa, toivoa ja epätoivoa. Yöllisen Helsingin mahdollisuuksien kirjo kutkutti mielikuvitusta.
Taas oli pohjia treeniksellä, ja aloin kyhätä sanoja. ”Yö” ei kuulostanut kesäyöltä, jossa ihmetellään luonnonkauneutta korsi suussa laiturinnokassa. Yllä mainitut taustavaikuttajat sotkeutuivat omiin kokemuksiin ja yrityksiin löytää jotain merkityksellistä pimeän valtaamasta kaupungista. Yö ei tässä biisissä ole siis niinkään vuorokaudenaika, joka rajoittuu illan ja aamun väliin. Kysymyksessä on enemmänkin mielensisäiset toiveet, jarrut ja se tosiasia, ettei etsimättä mitään löydy. Tän kliseisyyden keskellä vaihtelin ja lisäilin sanoja moneen kertaan stygen edetessä valmiiksi.
Lopulta valmis sanoitus oli itselleni jotenkin hämmentävä. Ihan kuin siinä olisi liikaa painoa. Olin tunkenut siihen kaikkea mahdollista. Se tuntui kyllä ihan muotonsa saaneelta ja kokonaiselta. Ehkä taustavaikuttajat jäivät vainoamaan ja kummittelemaan kajuuttaan.
Tämähän taisi olla ihan ensimmäisiä valmiita uusia biisejä. Sitä ei ole aikoihin keikoilla soiteltu. Kitaristi lähituntumasta sanoi jotain sen suuntaista, että kipaletta ei ole niin kiva luritella kuin joitain verrokkeja. Pah.
Make:
Tästä biisistä mä olen Johtaja biisin ohella eniten ylpeä mitä sävellykseen tulee. Pete ei diggaa tästä biisistä ollenkaan ja siksi me ei soiteta tätä keikoilla. Tää oli tosiaan niitä ekoja uusia mitä tehtiin valmiiksi. Mä tietysti urpona ajattelin että tää on nyt se biisi mistä jengi kelaa että on niillä kävyillä sentään jotain ideaa musiikissaan. Yeah right…
Tää on myös yksi niistä mihin me haluttiin kosketinsoittimet mukaan ja Kääriäinen keksikin tosi hienot jutut kertosäkeeseen. Ne soinnut ja soundit tukee sitä tunnelmaa mitä tähän haettiin. Väliosassa on Peten tekemä juttu mikä kuulostaa jotenkin oudolla ja hienolla tavalla Neil Youngilta.
Ei tässä voi muuta toivoa kuin että parinkymmenen vuoden kuluttua kun me kasvetaan koiranputkea Malmilla niin joku jossain hiffaa että tuossahan on muuten aika hieno biisi. Sitä odotellessa.
Tarina siitä kuinka Suomi laitettiin nousuun ja paska putosi alas taivaalta.
Kuva : Otto Taskinen
Klade:
Akseli on ränttätänttä, jonka sanojen väsäämiseen oli kaksi selkeää lähtökohtaa. Ensimmäinen oli näkemäni pääministeri Sipilän televisiopuhe muutama vuosi sitten. Siinä oli absurdius huipussaan. Juha katsoi minuun tv-ruudulta ja kertoi, että panostani Suomen nostamiseen taloudellisesta alhosta kaivataan kipeästi. Totutun tyylinen meno ei yksinkertaisesti voisi jatkua. Minun tulisi tehdä enemmän, paremmin ja kenties entistäkin nöyremmin. No joo, mähän oon painanut samaa duunia iät ja ajat, ja joka vuosi on tullut lisää huomioitavaa, uusia painotuksia ja vastuita resurssien ja esim. lomarahojen leikkautuessa. Samalla on puhuttu työn haastavuuden ja monimuotoistumisen keskellä priorisoinnin tarpeesta ja blaa blaa blaa. Mutta se vetoava katse ja ilmeisen aito huoli maan tilasta oli kyllä totta ja aitoa. Veret seisauttava esitys! Mutta ihan perseestä kuitenkin. Käteen jäi suunnaton vitutus. Niinpä biisissä etsitäänkin ”nöyrää huippuosaajaa”, joka hattu kourassa pyrkii mukaan joukkoon tekemään enemmän kuin kaikkensa yhteisen hyvän eteen. Toinen lähtökohta oli tuntemani, ikävä kyllä edesmenneen, kirjailija Arto Salmisen Runeberg-palkintoehdokkaanakin ollut romaani Paskateoria. Kirjan alaotsikoksi tulkitsemani toteamus ”maailman akseli natisee” päätyi kertsiin. Arton kirjaa suosittelen kaikille lukutaitoisille. Lukutaidottomat voivat pyytää jonkun läheisen lukemaan kirjaa ääneen ennen nukkumaanmenoa. Luvassa on kauniita ja herkkiä hetkiä. Biisiin jäi sellainen fiilis, että on sitä kaikkea skeidaa ennenkin siedetty, mutta eiköhän tässä selvitä. En ole varma, onko sävy liian positiivinen. Maailmassa ei näytä enää olevan varaa entisillä pelimerkeillä entisenlaiseen kasvun eetokseen. Tekoäly tulee ja humanismi kokee konkurssin. En tiedä – pitäisi varmaan lähettää sähköpostia Juhalle ja kysyä hänen nykynäkemystään. Tai ehkä hepulla on nyt isompia asioita mietittävänään.
Suosittelemme väkevästi tutustumista Arto Salmisen tuotantoon
Make:
Soinnut ja riffin keksin istuessani himassa,luultavasti hieman Jamesonin avustuksella. Äänitin raakileen puhelimella ja lähetin saman tien sen WhatsAppilla muille jätkille. Teimme sen valmiiksi treeniksellä ja studiossa Pete soitti sooloonsa kitarastemmat että Ykä olis edes päivän puhumatta meille Thin Lizzyn erinomaisuudesta.
NollaNollaNollan kevätretki Tallinn Music Weekille
Me saimme kerran oikein hyvän idean. Lähdetäänpä käymään Tallinnassa ja koitetaan saada meille sieltä keikka, tai pari . Levy-yhtiömme Stupido Records viettäisi 30- vuotisjuhlia Tallinn Music Weekin yhteydessä ja levypomo Joose varmaan järkkäisi meille täyden ylläpidon,matkat helikopterilla ja VIP passit kaikille keikoille. No,siinä sitten oli varmaan jotain kommunikaatio katkosta tai vastaavaa kun ihan omilla rahoilla lähdettiin matkaan. Sitten meillä ei ollutkaan varaa lähettää matkaan kuin kaksi soittajaa. Kutsukaamme heitä vaikka kirjaimilla Y ja M (nimi muutettu).
Torstaiaamuna 28.3 iskuryhmämme kohtasi laivaterminaalissa ja asetuimme muitten turistien ja työmatkalaisten kanssa jonoon päästäksemme laivaan. Se sujuikin melko ripeästi paitsi että meidän liput ei meinanneet toimia vaan jäätiin jonon tukkeeksi ja päästiin kokolailla viimeisinä laivaan. Koska matka kestäisi peräti kaksi tuntia oltiin varauduttu odotteluun ottamalla hytti. Asetuimme hyttiin,kertasimme kaikki M/S Romantic kohtaukset ja otimme päiväunet eli päikkärit.
Otimme kalleimman hytin mihin oli varaa.
Satamaan päästyämme mietimme miten käyttäisimme kaiken ajan mahdollisimman tehokkaasti hyväksi ja päätimme mennä miettimään asiaa paikalliseen spaahan eli kylpylään.Siellä menikin pari tuntia ja sitten saapastelimme Sokos Hotelli Viruun kuin liikemiesoletetut ainakin. Sitten otettiin päikkärit.
Biznezz rock !
Tässä kohtaa oli aika ottaa yhteyttä meidän vanhaan frendiin elikkäs Kivi Larmolaan.Kivi ja vaimonsa Sanna ovat asuneet Tallinnassa jo pitkään ja sovittiin että nähtäisiin Telliskivessä missä illan keikatkin olisi. Sporalla pääsi helposti mestoille ja kohta oltiin perillä. Kivi ja Arvi (Suicide Messiahs) vei meidät yhteen paikalliseen baariin ja alettiin pohtimaan illan suunnitelmaa.
Stobe kolme egee,ei paha ! Oikealla Kivi ja Arvi.
Kiertelimme katselemassa paria potentiaalista keikkapaikkaa ja lähdimme dallaamaan kohti World Clinic Record Shoppia missä tavattiin paikan omistaja Aivar. Jos olet Tallinnassa käymässä niin kannattaa käydä tsekkaamassa kyseinen putiikki ! Kaikenlaista musaa poislukien mainstream,kirjoja,leffoja,kuteita ja vaikka mitä.
Aivarin kanssa jutustellessa menikin aikaa mukavasti ja kun mies vielä tarjosi erittäin maukasta calvadosta alkoi tunnelma kohota mukavalla tavalla. Paikalle saapui myös Pelle Miljoona United Taskisen Arilla vahvistettuna.Juteltiin niitä näitä ja hiffattiin mm. että Puka Oinonen,Kivi ja jäsen M ovat kotoisin samoilta Rööperin kulmilta. Unitedin jätkillä oli nälkä ja ne lähti jonnekin syömään. Me sen sijaan otettiin vielä parit calvadosit.
Joose puhuu,Sirkku ja Njassa lavalla tukemassa.
Sitten olikin aika siirtyä F-hooneelle missä Stupidon 30-juhlakeikka pidettäisiin. Mesta on pätevän oloinen tila keikoille ja siellä on myös ravintola. Kutsuvieraille oli tarjolla pientä purtavaa ja söimmekin lempiruokaamme ILMAISTA RUOKAA minkä kehtasimme. Paikalla oli myös Suomen suurlähettiläs joka piti tyylikkäällä rallienglannillaan puheen. Sitten Joose piti puheen hieman vähemmän rallienglanniksi,Sirkku myös, lopuksi puhui Njassa joka toimi master of ceremonynä .
Ekana bändinä soitti Henna Emilia ja Houreet ja parin biisin jälkeen kelattiin mennä tsekkailemaan olisiko mitään mielenkiintoista jossain muualla tarjolla. SvetaBaarissa olikin keikalla puolalainen SIKSA. Se olikin sellainen performanssi että oksat pois. Jos SIKSA on jossain keikalla ja on mahdollista päästä näkemään niin vahva suositus. Mitä meille tuli mieleen niin Nina Hagen ja Crass ovat aika lähellä mutta kuitenkin tarpeeksi omaperäinen artisti on kyseessä että mitään vastaavaa ei oo tullut nähtyä. Sitten seuraavaksi lavalle tuli joku hipsterin oloinen miesoletettu läppäreineen ja miljoonan efektipurkin kera ja ekan biisin jälkeen todettiin että eiköhän lähdetä tsekkaamaan Pellen ja J.M.K.E .n keikat. Kivi muuten puhui meidät taidokkaasti Sveta baarin keikalle sisään väittämällä meitä ”kansainvälisiksi rocktähdiksi”.
J.M.K.E.
Pelle Miljoona United veti keikkaansa ja jengi diggasi kovasti kuullessaan Pellen ja Tumpin laulamia ikiklassikoita. Puka soitti ihan saatanan kovia sooloja joita Kivin kanssa ihastelimme kunnon fanipoikina. Taskinen soitti koskettimia ja se toi mukavan lisän noihin biiseihin. Tempot sais kyllä olla hiukka ripeämpiä. Villu Tammen J.M.K.E. skulasi ansaitusti illan viimeisenä bändinä.Villu oli hyvässä kondiksessa ja jutusteli yleisön kanssa hyväntuulisena. Hyvä keikka ! Tässä vaiheessa ilta alkoikin kääntyä aika vahvasti kännäämisen puolelle ja poistuimme vielä ”yksille” viereiseen rakennukseen missä oli vielä yksi keikka kesken. Kivi puhui meidät tännekin sisään ja paikan yläkerrassa soitti joku funk/hiphop bändi. Muistaakseni ainakin.
Tältä se näytti meidänkin silmissä tässä vaiheessa iltaa.
Kivi ja Sanna hoiti meille taksin ja painuttiin takaisin hotelliin.Sitten voideltiin huoneen seinät voilla,liimattiin huonekalut kattoon ja heitettiin telkkari alas ikkunasta.
Siinä oli virallinen osuus. Seuraavana aamuna käytiin aamiaisella ja otettiin päikkärit.
Jäsen Y ehdotti että mentäisiin Lentosatamaan tsiigailemaan sukellusvenettä ja muita sotavärkkejä.Siellä menikin monta tuntia ihmetellessä mm. sitä miten ahtaat tilat tollaisessa vanhassa sukellusveneessä on. Ei käy kateeksi niitä parkoja jotka ovat olleet tuolla palveluksessa.
Kuvituskuva
Perjantai- iltapäivällä saavuttiin satamaan hyvissä ajoin ja shoppailtiin kaikkea kivaa itselle ja läheisille tuliaisiksi.Bändikaverit tietysti unohdettiin täysin. Otettiin viimeisillä rahoilla laivasta hytti ja otettiin heti päikkärit. Laivalla esiintyi Arttu Wiskari bändeineen.Katsottiin niitä pari minuuttia ja todettiin että onneksi me ei olla noi.
Sen pituinen se. Kiitos Jooselle,Kiville,Sannalle,Aivarille,Arville ja kaikille muille hyville tyypeille mitä tavattiin ja toivottavasti nähdään Nollien keikalla Tallinnassa tai muualla Virossa !!!
Lähelle-biisi syntyi vähän synkissä fiiliksissä, mua ahdisti ihmisten katseet ja niiden kosketus… Ihmisten puhe, kovat äänet, nauru, kaikki selittäminen… Jotkut päivät vaan on sellasii.
Sellasessa hetkessä toi kertsi ja koko biisin fiilis syntyi itestään, istahdin himassa skeban kanssa pöydänkulmalle ja skulasin sen läpi ja äänitin äkkiä puhelimeen mun demon, siin oli mukana kaikkee selitystä että ”tähän sit tämmönen riffi”, ”tähän joku rumpuhomma”, jne. Idis oli selkee, mut en oikein keksinyt miten sen sais rytmisesti skulaamaan.
Mä kysyin Kladelta skrivaisko se tekstit säkeistöihin. Kladella ei oo tapana kysellä keltään että miten pitäis kirjoittaa tai vetää joku biisi, mikä on hemmetin hyvä juttu. Se kirjoitti tosi nopeesti säkkäreihin ihan helvetin hyvän tekstin, tavoitti just oikeen moodin, kuitenkin vähän eri kulmasta ku mitä mä olin ite kelannut, ja niin toi kertsarikin sai uutta merkitystä ja biisistä tuli Kladen oma.
Treeniksellä sit otettiin biisi NollaNollaNolla -käsittelyyn, Make ja Pete teki mun alkeellisista riffeistä paljon paremmat, ja kun Ykä veti siihen sen tomikompin niin se biisi muuttu just oikeeseen suuntaan. Se on tajutonta miten paljon musallista sovittamista ja luomista siinä tapahtuu kun joku biisin aihio otetaan bändin kanssa ekoi kertoja treeniksellä työn alle. Anyways, diggaan ite hemmetisti siitä miten Lähelle-biisi saatiin sovitettua ja nauhoitettua, siitä tuli tosi tiukka ja ehdoton. Biisissä on snadisti kaikuja monista mun vanhoista suosikkibändeistä niinku Theatre of Hate, Kuudestunti, Siekkarit jne.
Tunteet voi joskus olla piruja jotka meidän sisällä huutaa ja tekee pahojaan. Nykyään musantekijät on usein niin tiukasti siinä formaatissaan että harvoin kuulee laulua joka oikeesti tuntuu miltään. En oo törmännyt moneen tyyppiin jotka osaa ja uskaltaa laulaessaan päästää omat pirunsa valloilleen ja samaan aikaan saundaa hyvältä. Vesku Loiri, Epe, Klade… ei tuu just muita mieleen., ainakaan elossa olevista. Se ei oo teatteria vaan totta, ja siks se osuu ja kolahtaa.
Joskus Haba kulkee kaupungilla kuin kuka tahansa meistä
Klade:
Haballa oli mielessä biisin riffi, syke ja kertsin sanat. Sitä veivailtiin ja soviteltiin jonkin aikaa. Aluksi oli puhetta, että säveltäjämaestro itse jatkaisi ajatuksiaan A-osan lyriikoihinkin. Lähelle-biisin A:at jäivät kuitenkin mun pään vaivaksi.
Tässä stygessä ihmetellään vastavuorottomuutta. Jos ihmisten välinen suhde keikahtaa pysyvästi niin, että toinen ottaa roolin, jossa blaastaa omaa jumiutunutta ajatusvirtaansa jokaisella kohtaamisella, kun taas kuuntelijan osa on yrittää kuunnella ja ymmärtää ja kuunnella ja tukea ja ymmärtää ja olla sanomatta mitään blaastaajaa hermostuttavaa ja ymmärtää ja kuunnella maailman tappiin, on suhde mahdoton. Sellaisesta suhteesta pitää päästä eroon.
Oikeista ystävyys- tai rakkaussuhteista ei kuitenkaan pitäisi mun mielestä päästää irti liian kevyesti. Silloinhan ystävyys punnitaan, kun toisella on vaikeaa. Silloin on se hetki, jolloin kuljetaan riittävän pitkään käsivarren mitan päässä tuettavasta ja vakuutellaan, että kaikki kääntyy vielä siedettäväksi. Ja välillähän se talutettava on tuttu naamari peilistä. Jostain tämmöisestä vastavuoroisesta tarjonnasta ihmisten välisessä olemisessa mun mielestä on yleensä kysymys.
Jopa rap-mies Karri sanoi kerran meidän yhteiskeikalla, että se takapotkubiisi oli ihan ok…
NollaNollaNolla perustettiin Helsingissä syksyllä 1979 ja bändi treenasi Korkeavuorenkatu 26:ssa sijainneessa Helsingin Kaupungin Musiikkikellarissa eli Pommarissa. Pommari oli Korkeavuorenkadun pääpaloaseman alapuolella sijaitseva pommisuoja josta oli Toisen maailmansodan aikaan johdettu Stadin ilmapuolustusta.Kaupunki vuokrasi treenikämppiä bändeille nimellisellä vuosikorvauksella ja Haba,Pete ja Make olivat hoitaneet jo pari vuotta aikaisemmin kämpän sieltä itselleen. Koska kyseessä oli pommisuoja korkean mäen alapuolella niin paikkaan päästäkseen piti kävellä todella pitkät portaat maan alle ja urheilua vieroksuville punkkareille kaikenlainen kävely,kiipeily ja roudaus keikoille oli kova haaste. Siellä sai olla kuitenkin omissa oloissaan ja mainitsinko jo että se oli halpa paikka ? Paikalla oli vaksi jonka hallussa olleeseen Viralliseen Treenipäiväkirjaan piti joka kerta kirjoittaa aloitus- ja lopetusaika,bändin nimi ,kämpän numero sekä toiminnan laatu. Hei skidit,oltiin Urho Kaleva Kekkosen ajan Suomessa. Jorea tämä huvitti erityisen paljon koska auktoriteetit ylipäänsä oli Joren vihan kohde numero uno. Siihen sitten kirjoiteltiin kaikenlaista toimintaa: sukkien kuivausta ja mitä milloinkin. Vaksina oli alkuun sellainen mukava aikuinen rouva ja hänen jälkeensä nuorempi daami jonka ristimme Rento Reginaksi. Nimi tuli gimman suht’ flegmaattisesta stailista ja 24/7 relasta olemuksesta. Yhdessä Jerry Cottonissa oli ollut taulu jonka nimi oli Regina Rentona,siitä nimi. Meidän lisäksi siellä treenasi yksi fiftaribändi,jotain proge ja blues bändejä ja Pommarin perällä,paikka oli siis sellainen tuubimallinen luola,soitti Kinde Leskinen (Smack,Jimsonweed) sekalaisine (you know) seurakuntineen. Oli oikeastaan mahdotonta soittaa niin lujaa ettei Kinden rummutus olisi kuulunut meidän kämppään sieltä toisesta päästä. Aivan tajuton rumpali jolle lääkäri oli Kimmon ollessa 13 v sanonut että ”sun pitäisi dokata vähemmän”.Me treenattiin kerran,pari viikossa ja ääniteltiin treenejä aika usein.Tässä yks treenikämpällä äänitetty biisi :
Bändin hajottua 1982 Jore ja Ykä siirtyivät Lepakkoon muiden jäädessä Pommariin omine projekteineen.Vaksin duuni lakkautettiin ja pikku hiljaa homma alkoi ennalta arvattavasti lipsua entistä päihdevetoisempaan suuntaan. Pian mestoilla pyörikin kaikenlaista pirivieteriä koputtelemassa kämppien ovia. Kaupunki lakkautti toiminnan ja se siitä. Tässä vielä yksi treeneissä äänitetty biisi, 0:42 kohdassa oleva kuva on otettu niissä päättymättömissä portaissa.
Kolme tuntia –biisissä sanat syntyivät ensin, ja reggae tuli jäljessä. Mutsi oli valitellut heikkoa fiilistä kevättalvesta lähtien. Lääkärit eivät sanoneet juuta eikä jaata. Kun juhannuksen aatonaattona menin mammaa katsomaan, tajusin että alkoi olla kiire. Soitin tsirran ja tuskin istumaan kykenevä mutsi pääsi tutkimuksiin ja osastolle. Syöpädiagnoosi ja kuukauden kuluttua kaikki olikin ohi. Kuukauden aikana ehdin istua, kärsiä, katsoa kärsimistä, jutella, ajatella, ihmetellä, tuskastua, surra ja itkeä. Ehdin käydä läpi kaikkea mahdollista sängyssä makaavan ihmisen ja itseni väliseen suhteeseen liittyvää. Tein ero- ja surutyötä. Sain sanottua asioita, joita pidin tärkeinä sanoa, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Nyt jälkeenpäin en muista tarkkaan, mitä ne asiat olivat. Muistaakseni joitain kiitoksia ja tunnustuksia. Tolta kuukaudelta syntyi sanat tähän stygeen. Mietin, mitkä asiat ja ketkä ihmiset näyttäytyvät tärkeimpinä, kun aika on lopussa. Muistan, kuinka joku fyysikko kuvasi aikaa pallona, enkä voinut olla ajattelematta, että lopulta se pallo putoaa käsistä tavoittamattomiin. Kolme tuntia tuntuu ajatuksena lyhyeltä pätkältä, mutta ajattelin sitä myös piinavan pitkänä rupeamana istua ja pitää kiinni pergamentiksi muuttuneesta ihmiskädestä, kun mieli tekee tiliä yhdestä itselle tärkeimmistä ja rakkaimmista elämistä. Myös osa minua oli tietenkin katoamassa äidin ajatusten ja muistojen mukana saavuttamattomiin. Mietin äidin kuolemaa yleisimminkin. Täysin privaatti ja vain omin ajatuksin tavoitettava tapahtuma omassa elämänhistoriassa. Vaikea ja suuri suru. Samalla yhteinen ja yleinen kokemus suurimman osan ihmisistä kanssa. Odottamaton ja liian aikaisin tapahtuva ja lopulta kaikessa surkeudessaan yksi luonnollisimmista tapahtumista. Kaipasin lohdutusta, vaikka tiesin saavani olla lähinnä loputtoman kiitollinen äärettömän monesta asiasta. Onnenpoika! Melkein heti iski myös ymmärrys siitä, että onnenpojalla itsellään on kiertokulussa seuraava vuoronumero. Tyrmistyttävän yksiselitteinen ajatus, jonka todella toivon olevan totta. En halua edes ajatella, että omat skidit järjestettäisiin edelleni, ei käy. Rockissa ja populaarikulttuurissa kuolemaa vilautellaan ja siihen viitataan melko kevyesti. Onkohan silloin kysymys siitä samasta kuolemasta, jonka minä näin. Se oli järkkymätön ja peruuttamaton – kylmä tosiasia, joka tapahduttuaan jätti
jälkeensä vastuulleni tehtävän muistaa kuoleva. Aika helvetin kaukana mistään svengaavasta tai makeasta. Make toi kerran reggae-biisin pohjan treeneihin. Valmiit sanat istuivat runkoon. Kertsiä hoilataan Timosen kanssa yhdessä, ja edelleen on epäselvää, pidetäänkö kannuissa virvelin matto viritettynä vai auki.
Make:
Biisin pohjana oli A -osan bassokuvio ja en ollut ajatellut sitä reggaena.Ykä ehdotti sen muuttamista tuollaiseksi ja olin vähän vastahakoinen aluksi, kun mieleen tuli heti se kuinka suomalaisten ja meidän kaakelinaamojen rantaregee ei yleensä oikein kulje Jamaikan malliin. No,soittihan The Clash,The Ruts ja muutkin britit aikoinaan reggaeta ihan pokkana niin miksipä vanhat käävät Stadista sitten ei. Teksti on myös mulle todella tärkeä koska oma mutsini delasi melko lyhyen ajan sisällä Kladen mutsin kuolemasta. Heti kun oli selvää että teemme reggaebiisin levylle niin me tuumailtiin että siihen pitää saada urut messiin. Pyysimme vanhaa frendiä Jari Kääriäistä (Musta Paraati) apuun ja Jari tuli ja soitti upeat kiipparit levylle. Lauloin aluksi kertosäkeeseen omat lainini mutta sitten keksimme, että voisimme pyytää Ringa Mannerta (The Hearing,Ruusut,Pintandwefall) mukaan laulamaan Karo Bromanin (Manboy,levyn tuottaja/äänittäjä) kanssa kertosäkeen. Superkiireinen Ringa sai lopulta järkättyä aikaa ja kävi studiolla laulamassa omat osuutensa. Lopputuloksesta tuli todella hieno, vaikka itse sanonkin.
Nollakitaristi ja Avotukan kestotilaaja pohtii ja kokee asioita.
Miksi vitussa Nollat on kasassa vuonna 2019 , keikkailee ja julkaisee uutta musiikkia vaikka bändin alkuperäinen laulaja Jore kuoli jo vuonna 1993 ?
Eka yhteiskuva 1979. Korkeavuorenkadun kämpällä,Jore,Ykä,Haba,Pete ja Make. Kuva Pete Kevin
Ihan relevantti kysymys,tavallaan.Ihan vitun typerä kysymys myös,tavallaan. Se miksi ei saisi olla kasassa perustuu kai siihen ajatukseeen että kerran saavutettua ”asemaa ja statusta skenessä” ei saisi ainakaan uhata tai peräti mokata tekemällä jotain muuta kuin se mitä bändi tai artisti on tehnyt aikaisemmin. Näin mä olen ymmärtänyt,korjaa jos olen väärässä. Eli just sun kuva ja käsitys bändistä on jotenkin pyhä ja se likaantuu tai hajoaa kun me tehdään uutta musiikkia toisen laulajan kanssa. No mua ei kyllä haittaa jos niin käy. Joidenkin mielestä asiat ei saisi muuttua liikaa. Sillehän on oma sanakin : konservatiivi. Mutta se on ihan ok,kaikkihan me tullaan jossain vaiheessa sellaisiksi,vai mitä ? Mäkin olen sellainen. Jos nyt esimerkiksi TheClash tekisi levyn tai kiertueen ilman Joe Strummeria,sattuneesta syystä, niin mä olisin aika skeptinen ja varmaankin dumaisin sen. Sitten toisaalta kun olin katsomassa Ruts DC:tä ja kuuntelin niitten Rhythm Collision vol 2 levyä niin olin yllätyksekseni ihan innoissani,toimii todella komeasti. Ei tässä olla yhtään sen avarakatseisempia täälläkään.
Kun me soitettiin ekat keikat tällä nykykokoonpanolla 2012 niin me mietittiin että pitäiskö vaihtaa nimi kokonaan. Silloin jokainen esitti mielipiteensä, osa halusi pitää vanhan nimen kun me kuitenkin soitetaan vanhoja biisejä , osa halusi vaihtaa sen siks että ero vanhaan tulisi selväksi. Yks kaveri yhdestä legenda punkbändistä sanoi että ”Pitäkää nimenne kun sen jengi tietää jo, noi punk talibanit vihaa teitä kuitenkin”. Varmaan toi pitää paikkansa,tällä nimellä nyt mennään,näköjään jo seitsemättä vuotta,enemmän kuin eka kokoonpano oli edes olemassa.
Make,Klade,Haba,Ykä ja Pete. Kuva Jari B Miettinen
Olin todella nuori silloin kun aloin soittamaan Nollissa, hintelä 14 vuotias räkänokka Punavuoresta (joka oli toisenlainen paikka kuin se nykyään on). Meillä oli Haban ja Peten kanssa ollut soittohommia kolmestaan mutta NollaNollaNolla oli eka oikea bändi missä soitin ja Jore oli bändikaverin ohella esikuva ja musiikillinen opettaja. Opin kuuntelemaan punkkia,postpunkkia,reggaeta,elokuvamusiikkia…Tota kaikkea Jore kuunteli,niin ja progemies se oli myös. Piinkova Van der Graaf diggari.Progea en kyllä tajunnut ollenkaan,sen aika tuli myöhemmin. Sen ajan suurin oivallus mulle musiikin suhteen oli se, että ei jää niihin samoihin askelkuviohin kiinni vaan etsii aina jotain uutta ja laajentaa omaa ymmärrystään tästä kaikesta musiikiksi kutsusta ilmaisusta. Se kuului myös meidän musiikissa, sehän oli ihan peruspunkkia kun alettiin ja parissa vuodessa meni jo aika kauas siitä. Tätä samaa Jore jatkoi muissa bändeissä ja projekteissaan. Tässä yksi esimerkki:
Joren ja Antti Pallosen projekti Stimuli.Tää biisi on tehty 1981 Joren himastudiossa.
Sanoin Njassalle Radio Helsingin haastattelussa että jos Jore eläisi ja olisi Nollien laulaja niin luuleeko joku tosissaan että me soitettais vain ja ainoastaan vanhoja biisejä keikka keikan perään ? Itse veikkaisin että niitä biisejä ei olis kovin montaa. Sellaisia noi kotimaiset punkbändien reunion vedot on kokolailla olleet,samat biisit joka keikalla. Eikä siinä mitään,sitä jengi haluaa ja sitä jengi saa. Mekin vedetään vanhoja biisejä,muttei koko settiä,kun ei meitä huvita.Onhan se yleisön dissaamista tietyllä tavalla, mutta me nautitaan noitten uusien biisien soittamisesta. Rahaa tai muuta mukavaa noista keikoista ei ikinä meille tule niin vedetään nyt sitten edes sellaista musaa mistä itse nauttii. Siinä ohessa me tietysti toivotaan että jengi tajuaisi kuinka upeita musiikin merkkiteoksia meidän uudet biisit on. Älä käsitä väärin,me tykätään soittaa niitä vanhojakin ja koitetaan vaihtaa niitä kun siltä tuntuu,molemmista saa kicksejä.
Siihen alkuperäiseen kysymykseen että miksi soitetaan ja lauletaan eikä ryömitä kiven alle piiloon on aika helppo vastata:
Me nautitaan toistemme seurasta ja siitä mökästä mitä me saadaan aikaiseksi.
Nollablogi 